Siskontyttöni silmäterä on poissa. Viltsun lapsuuden ystävä on poissa. Hevonen, joka oli minulle todella tärkeä on poissa. Nimet Viltsu ja Viivi kuuluivat yhteen. Näistä nimistä koostui meidän 2 hevostytön suuret haaveet. Molempien omat varsat.

En voi olla tästä kirjoittamatta vaikka hevonen ei ollut oma. Viivi asui tallissani vieroitushetkestä lähtien  ensimmäisen vuotensa leikkien ja peuhaten Viltsun kanssa. Sekä välillä viettäen sairaslomaa luonani, jonka olette varmaan aikaisemmissa teksteissäni lukeneet.

Viiville tuli elämänsä 3 ähky joka saatiin laukeamaan. Mutta jotain lisäongelmia tuli. 100 km ennen hyvinkään hevossairaalaa Viivin matka tässä maailmassa päättyi. Viivillä oli pahasti jokin pielessä mahassa jolle kukaan tai mikään ei mahtanut mitään.

Hain eilen Viivin kotiin. Sen kierros on nyt päättynyt. Viltsukin tiesi heti mitä oli tapahtunut.

Tytön suru oli niin surullista, että tunsin pakahtuvani siihen tuskaan. Kumpa voisin ottaa edes osan. Me kaikki tiedämme, että annamme ihan kaikkemme tämän harrastuslajin eteen. Matka varsasta ravihevoseksi on jo tarpeeksi haastava. Ja kun se kaikki työ jäi nyt puoli tiehen.

Itseäni lohdutan sillä kun olen näitä asioita kans käynyt läpi, että tiedän onneksi ajan auttavan ja helpottuvan. Suru muuttaa muotoaan.

Elämä jatkuu, pakkohan sen on.